Siirry suoraan sisältöön

Ajatuksiani saattohoidosta vapaaehtoisen näkökulmasta

Maila Martikainen

Maila Martikainen

Tietämättäni olen osallistunut saattohoitoon jo 1970 luvulla rakkaiden isovanhempieni sairauden edetessä. Mummoni halvaus ja muutaman viikon kuluttua uusi sairaskohtaus vei hänet. Keuhkosyöpää sairastavan ukkini viimeinen sairaalareissu oli pitempi, kestäen useamman kuukauden. Onnekseni pystyin vierailemaan heidän luonaan päivittäin.

Saattohoito sanana nousi tietoisuuteeni 2014 ja 2016 kuolleiden läheistemme viimeisinä elinaikoina. Selkeä tieto kuoleman läheisyydestä antoi mahdollisuuden selvittää vielä käsittelemättömät asiat, ja sanoittaa kuinka tärkeät ihmiset he olivat elämässämme olleet. Osoittaa kiitollisuuttamme yhteisestä elämämme matkasta. Olla tukena, kun sanoja ei enää ole mutta kosketus, ääni ja läheisyys puhuu kuoleman rajalle saakka. Se on arvokas ja hieno hetki kuten syntymäkin.

Nämä kokemukseni ohjasivat hakeutumaan saattohoidon vapaaehtoiskoulutukseen 2017, sekä tietoisuus saattohoidon vähäisestä toteutumisesta esim. hoitokodeissa. Koulutukseen osallistui myös hoitajia, jotka jo työssään kohtaavat kuolemaa, mutta halusivat syventää osaamistaan ja kokivat että hyvän saattohoidon tärkeyttä on syytä korostaa myös heidän työpaikoillaan. Toivottavasti viestinviejiä ei ns. “ammuttu alas”, ei meillä ole aikaa ja mahdollisuutta siihen. Kysymys on enemminkin asenteesta, mikä on tärkeää ja mikä tosi tärkeää. Nämä henkilöt ovat lähettiläitä saattohoidon edistämiseksi.

Matka saattohoidon vapaaehtoisena on ollut tosi antoisa matka. Kaikki kohtaamiseni ovat kukin omalla tavallaan antaneet enemmän kuin ottaneet, ja jättäneet pysyvän jäljen myös omaan ajatteluuni elämästä ja sen tarkoituksesta. On ollut arvokas vuosi kulkea rinnalla perheettömälle, eristäytyneelle, iäkkäälle sairastuneelle jolle ulkoilu oli tosi tärkeää, ja sitä me teimmekin aina sään ja voimien salliessa. Voinnin huonontuessa lempimusiikin kuuntelu, lukeminen ja keskustelut toivat kaivattua vaihtelua ja iloa päiviinsä.

Arvokas kohtaaminen ennen kaikkea sairastunutta ajatellen on ollut myös läheisen kuuleminen. Sairastunut ei enää jaksanut puhua, mutta hänen sisarensa oli hänen vierellään ja halusi kertoa millainen ihminen tämä potilas oli ollut. Läheinen kertoi minulle, kuinka tärkeä ihminen hän oli ollut koko sisarusten perheille, hoitanut heidän lapsuuden kotiaan niin hyvin ja jonne he aina olivat olleet niin lämpimästi tervetulleita. Missä kaikessa tekemisessään hän oli ollut erityisen taitava jne. Tämän kiitollisuuden ja rakkauden hän sai kuulla vielä eläessään eikä vasta muistopuheissa kuolemansa jälkeen.

Erityisen raskasta on ollut kohdata itseäni nuorempi kuolemaansa lähestyvä henkilö. Siinä yllätti kuitenkin se, miten sinut kuolemansa kohtaamiseen voi joku olla. Hän oli niin kiitollinen eletystä elämästään ja perheestään ja vakuuttunut siitä, että he selviytyvät vaikka häntä ei enää olisikaan. Aina luottamuksellista suhdetta ei vain synny, kemiat eivät kohtaa ja silloin ei kannata ottaa sitä henkilökohtaisesti. Asiaan voi vaikuttaa niin moni asia, jopa takauma jostain kohtaamisesta toisen henkilön kanssa, hänen väsymyksensä, ehkä katkeruuskin omasta sairastumisestaan jne. Toinen tukihenkilö saattaa onnistuakin paremmin. Syynä voi olla myös se, että tukihenkilö kohtaa tuettavan vain kerran tai kaksi ennen hänen kuolemaansa, jolloin hän voi olla jo niin huonossa kunnossa, että esim. keskusteluyhteyttä ei enää synny. Olisikin mielestäni parempi, jos tukisuhde syntyisi jo palliatiivisen hoidon aikana, silloin hän hyötyisi siitä eniten.

Paitsi arvokkaita kohtaamisia sairastuneiden kanssa, vapaaehtoistoiminta mahdollistaa niitä myös toisten vapaaehtoisten kanssa. Koordinaattorimme tiivis yhteydenpito myös tämän koronatilanteen aikana on antanut tunteen, ettei meitä ole unohdettu, vaikka tukitoimintaa onkin rajoitettu. Etäyhteydellä olemme voineet osallistua erilaisiin koulutuksiin ja virkistyshetkiin, ja työnohjauksissa saaneet purkaa ajatuksiamme siitä, miten tämä toimettomuus meihin vaikuttaa. Kaiken tuen perälautana on tietenkin koko syöpäjärjestön tuki saattohoidolle ja myös meille vapaaehtoisille sen toteuttajana, apuna sairastuneille, heidän läheisilleen ja hoitohenkilökunnalle.