Hyvään kuolemaan kuuluu monta sovintoa

Jari Jolkkonen

Jari Jolkkonen

Syksyllä 2015 otettiin Kuopiossa käyttöön Lehtolakodin, saattohoidon tukiyksikön, uudet tilat. Muistan elävästi avajaiset ja yhteisen ilon. Saattohoidon kehittämistä ja uusien tilojen hankkimista oli pitkään mietitty yhdessä muun muassa Kuopion kaupungin, KYS:in, Kuopion hiippakunnan ja Pohjois-Savon Syöpäyhdistyksen kanssa. Olipa esillä pitkään projekti erillisen Itä-Suomen saattohoitosäätiön perustamiseksi. Onnellinen ratkaisu löytyi Pohjois-Savon Syöpäyhdistyksen yhteyteen perustetusta rahastosta. Isot pisteet yhdistykselle!

Halusin itse olla mukana tässä kehittämisessä sekä virkaan että henkilökohtaiseen elämään liittyvistä syistä. Saattohoidon merkitys avautui, kun aivosyöpä uuvutti lopullisesti pikkusiskoni 2010 Liperin terveyskeskuksessa. Kokemukset olivat kahtalaisia. Yhtäältä moni asia meni inhimillisesti katsoen kohtuullisesti, toisaalta myös saattohoitoon liittyvät puutteet tulivat tutuiksi.

Lehtolakodin avajaiset avasivat uuden sivun Pohjois-Savolaisen saattohoidon kehittämisessä, ja siitä on syytä olla kiitollinen. Samalla pitää tunnustaa, että emme ole vielä perillä. ”Kun mitään ei ole tehtävissä, on vielä paljon tehtävää,” totesi osuvasti saattohoidon pioneereihin kuuluva Dame Saunders. Itä-Suomessa kehittämistä riittää monissa asioissa: tilaratkaisuissa, hoitokäytännöissä, vapaaehtoisten rekrytoimisessa ja kouluttamisessa ja alueellisessa tasa-arvossa, siis siinä, että saattohoidon perustietoutta ja palveluja olisi tarjolla tasaveroisesti koko Itä-Suomen alueella.

Miksi saattohoito ja sen kehittäminen on sitten niin tärkeää ja merkityksellistä?

Kuolema kuuluu jokaisen osaan. Siinä ei ole kyse lääkäreiden tai lääketieteen epäonnistumisesta, vaikka joskus hoitovirheitäkin sattuu. Kuolema on harvinaisen tasa-arvoinen: tilastojen mukaan kuolinprosentti on 100. Kun kävelet hautausmaalla, et voi osoittaa, kuka heistä oli rikas, kuka köyhä.

Saamme jatkuvasti muistutuksia elämämme katoavaisuudesta. Vaikka mieli työntää kuoleman taka-alalle, oma sairastuminen, ystävän kuolema tai onnettomuudesta kertovat otsikot tuovat sen jatkuvasti eteemme.

Lääketieteen kehittyminen on tehnyt elämästämme pidemmän ja helpomman. Mutta samalla se on myös synnyttänyt uusia eettisiä ongelmia, joista moni liittyy elämän syntymiseen ja päättymiseen.

Kuoleman keinotekoinen pitkittäminen ei ole perusteltua inhimillisesti eikä lääketieteellisesti. Rankkojen säde- tai solusalpaajahoitojen suorittaminen tilanteessa, jossa toivoa parantumisesta ei ole, voi pahimmillaan vain heikentää potilaan elämänlaatua.

Saattohoitoon siirrytään silloin, kun potilaalla on kuolemaan johtava sairaus ja jäljellä oleva elinaika arvioidaan lyhyeksi. Kyse ei ole hoitamatta jättämisestä, vaan siitä, että parantumiseen tähtäävistä (kuratiivisista) hoidoista siirrytään oireiden mukaiseen ja kipuja lievittävään (palliatiiviseen) hoitoon. Sen viimeistä vaihetta kutsutaan saattohoidoksi.

Joskus kysytään, pitäisikö saattohoitoa koskevan lain sijasta säätää laki eutanasiasta. Eutanasiatoiveiden taustalla on usein pelko siitä, että joudun tilanteeseen, jossa fyysinen tai henkinen kipu käy sietämättömäksi. Tällaisia toiveita voi ymmärtää. Ehkä joskus taustalla on myös paradoksaalisesti tarve löytää nopea ja siisti ratkaisu oman kuolevaisuuden tuomaan ahdistukseen.

Ylivoimainen enemmistö kuolevista toivoo kuitenkin kuoleman jouduttamisen sijasta sitä, että minusta pidetään huolta kaikissa tilanteissa. Useimmat toivovat, että minuun ei satu. Ruumiillisia kipujani lievitetään nykyaikaisen lääketieteen parhaimmilla keinoilla. Koen, että en ole yksin. Minulla on mahdollisuus käydä läpi omaa elämääni ja siitä luopumisen synnyttämiä tuntoja yhdessä papin, omaisen, hoitajan tai muun läheisen kanssa. Saan asua kotona mahdollisimman kauan ja päättää itseäni koskevista asioista niin pitkälle kuin se on mahdollista. Sekä hoitohenkilökunta että omaiseni pitävät minusta huolta. Voin luottaa, että omaiseni selviävät. Kuolemaani ei pitkitetä, mutta ei myöskään jouduteta keinotekoisesti, vaan se tulee omalla ajallaan.

Saattohoito ja eutanasia eivät ehkä loogisesti sulje toisiaan pois, mutta käytännössä niin on tapahtunut. Siitä on kansainvälisiä esimerkkejä. Kun eutanasialaki hyväksyttiin Hollannissa, se samalla puhalsi ilmat pois saattohoidon kehittämiseltä. Miksi kehittää saattohoitoa ja ohjata siihen varoja, kun kuolinpiikki hoitaa asian nopeammin ja halvemmin? Haluammeko Benelux-maiden tielle, jossa eutanasiaa on jo laajennettu lapsiin, alkoholisteihin, yksinäisiin vanhuksiin, mielenterveyspotilaisiin, seksuaalisen hyväksikäytön uhreihin ja niin edelleen?

Kirkko järjesti Yhteisvastuukeräyksen 2014 saattohoitopalvelujen kehittämiseksi. Koska aihe oli herkkä, pelättiin, että keräyksen kotimainen kohde tyrmätään ja tuotto jää pieneksi.

Pelko osoittautui turhaksi, onneksi. Paljastui, että saattohoidon kehittämiselle on kansalaisten laaja tuki Kuopiossa, Itä-Suomessa ja koko Suomessa. Saattohoito on arvokysymys. Suhtautuminen kuoleviin on yksi yhteiskunnan inhimillisyyden mittari. Ihmisarvo on jakamaton, eikä riipu ominaisuuksistamme tai hyödyllisyydestämme.

Saattohoitoa kehittämällä vahvistetaan luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä. Turvallinen yhteiskunta ei ole vain sellainen, jossa rajavartijat tarkastavat passeja ja poliisit turvaavat järjestystä. Turvallisuus on myös mielen tila. Turvallinen yhteiskunta on sellainen, jossa jokainen voi ajatella: tapahtui mitä hyvänsä, luotan siihen, että minusta pidetään huolta.

Saattohoidossa potilas saatellaan kuolemaan, ja omaiset saatellaan elämään. Silloin syntyy tunto: yhdessä olemme tehneet sen, minkä inhimillisesti katsoen voimme. Sen jälkeen jätämme rakkaamme suurempiin ja vahvempiin käsiin.

Kun vanha Simeon sai ottaa Jerusalemin temppelissä syliinsä pienen Jeesus-lapsen, hän sanoi: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä. Minun silmäni ovat nähneet pelastuksen.” Noin 30 vuotta myöhemmin sama Nasaretin Mestari kuoli huulillaan psalmin sanat: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni. Sinä lunastat minut, sinä uskollinen Jumala.”

Saattohoidon usein toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen tuo toivon säteen vakaumus, että kaikki ei sittenkään pääty kuolemaan. Kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Se ei ole luukku tyhjyyteen, vaan ovi uuteen.

Itse ajattelen, että taivaan kodin ikkunassa palavat lämpöiset valot. Voisiko siinä kodissa olla lämmin ja valoisa huone myös minulle? Voisiko yhdessä toisten kanssa päästä juhla-aterialle, jossa ei enää ole kipua eikä kärsimystä – eikä valomerkkiä tarvitse pelätä?