Psykososiaalinen tuki saattohoidossa

Kuoleminen herättää tunteita, niin kuolevassa kuin läheisissä ja ammattilaisissa. Ammattilaisille psykososiaalinen tuki on osa työtä ja potilaan, sekä läheisen kohtaamista. Se on osa sitä, mitä ammattilainen haluaakin tehdä hoitaessaan kuolevaa kokonaisvaltaisesti fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja eksistentiaalista kärsimystä lievittäessään. Tämä tarkoittaa kuuntelemista, kysymistä, tilaa kohdata, tiedollisen ja emotionaalisen tuen antamista aktiivisen lääketieteellisen hoitamisen rinnalla.

Jokainen kohtaaminen on täynnä hetkiä, joissa ammattilainen laittaa itsensä likoon, asettuen potilaan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden äärelle. Jokainen tarina on yksilöllinen. Kohtaamalla voi rakentaa ihmisille henkistä syliä, jossa asioille tulee sävyjä, joita ei yksin ollessa uskaltaisi kuoleman lähellä oikein katsoa. Esimerkiksi surussa on sävyjä, hengästyttävä määrä. Musertava. Kaipaava. Lohduton. Kaunis. Etäinen. Raskas. Hiljainen. Äänekäs. Sanaton. Orastava. Piilotteleva. Aito. Kylmä. Tumma. Painava. Lopullinen. Mittaamaton. Tyhjyyden täyttämä. Kipeä. Rakastava. Ainutkertainen. Suruton. Huojentunut. Lämmin. Kiitollinen. Niistä puhumalla rakennamme hetkeä, jossa vielä voi tuntea, välittää, vaikuttaa ja todeta, mikä elämässä on ollut merkityksellistä.

Muistan yhden nuoren aikuisen, joka oli päättänyt, että ei halua puhua lähestyvästä kuolemastaan. Ainoastaan yhdelle läheisistään hän oli sairaalan käytävällä todennut: ”Että tällaisenkin piti nyt tulla”. Se oli kaikki, mitä hän oli halunnut sairaudestaan ja sen parantumattomuudesta todeta. Muutoin kaikki tähän liittyvä oli liian lohdutonta. Kohtuutonta.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin hän yllättäen halusikin puhua minun, psykoterapeutin kanssa. Huoneeseen saapuessani hän ei isommin reagoinut tulooni. Kysyin mitä hän tapaamiselta toivoo ja minkälaisia asioita hän haluaisi jutella. Hänen ohjeensa minulle oli: ”Kysele vaan jotain.” – Mistä aihepiiristä? Hiljaisuus. – Elämästä vai tästä kuolemisesta? –”Vaikka elämästä ja kuolemisesta.” Niinpä lähdin kyselemään. Useimpiin kysymyksiin hän suhtautui hiljaa ilmeettömänä eteensä tuijottaen. -Haluatko, että jatkan kyselemistä? Vastaus: ”Kyllä haluan”. ”Millaisia ajatuksia mielessä on?”. ”Mikä juuri nyt on tärkeää?”. ”Kenen läsnäololla on merkitystä?”. Hiljaisuus. Mietin hetken ja kysyin: – Onko niin, että vaikka et sano vastauksia ääneen, ajattelet niitä itsesi kanssa? Hän kääntää katseensa suoraan minuun ja nyökkää. ”Juuri niin”. Auttavatko kysymykset, jatketaanko näin? Hän nyökkää ja kääntää taas katseen pois. Jatkamme. ”Mitä tarvitsisit?”. ”Millainen elämä sinulla on ollut?”. ”Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia Sinulla oli, joista nyt olet joutunut luopumaan?”. Hiljaisuus.. – Pelkäätkö kuolemaa? Välitön, nopea ja selkeä vastaus: ”En”. – Oletko huolissasi siitä, miten perheesi selviytyy? Hiljaisuus, nyökkäys ja painavat kyyneleet valuvat ensin poskille, sitten paljaalle yläkeholle vielä selvästi erottuvien lihasten päälle. Nielen itsekin. Hän kääntää päänsä minua kohti ja puhetta alkaa tulla. Puhe ei vain tule ääneen. Hän puhuu nopeasti, kuiskaten ja minä istun vieressä hengitystä pidätellen, että kuulisin ja saisin kaikesta selvää. Tätä sanojen tulvaa ei voi pysäyttää ja tiedostan koko ajan tuon hetken ainutlaatuisuuden. Tiesin, että tämä voi olla ainoa hetki, jolloin hän pystyy puhumaan ja jolloin voimia siihen on.

Kävi ilmi, että hän oli tehnyt jonkinlaiset sinunkaupat oman kuolemansa kanssa. Hän puhui läheisistään, heidän merkityksestä hänen elämässään. Hän halusi jättää jälkeensä hyvää. Suojella lähimpiään, olla vahva heidän vuokseen. Hän koki surua ja luopuminen elämästä oli kohtuutonta. Huoli lähimmistä oli kohtuutonta. Hän koki tehtäväkseen suojella, valmistaa läheisiä kuolemaansa ja hän toivoi saavansa viimeisiin päiviinsä rauhaa siitä, että saisi tämän valmistelutehtävän tehtyä. Hetki oli ohi melko pian, mutta potilas oli selvästi huojentunut. Lepäsimme hetki hiljaisuudessa. Sen jälkeen hän oli valmis sanelemaan aivan avainläheiselleen kirjeen. Kirjeeseen hän puki sanoiksi yhteisen matkan merkityksellisimmän jaetun kokemuksen ja sen, mikä hänestä siinä oli oppi, jonka hän halusi tuon läheisen muistavan jatkossakin. Ja ne tärkeät sanat, mitkä sisälsivät sen olennaisen siitä, mikä merkitys toisella elämässä ja tässä tilanteessa on ollut. Kirjeen sai antaa saajalle hänen kuolemansa jälkeen.

Tällaisen psykososiaalisen tuen turvin on mahdollisuus tehdä elämän vaativimmista hetkistä sellaisia, joissa ehtii kohdata elämänsä, hyvästellä ja saattaa oma elämänsä valmiiksi. Se on surun kohtaamista ja toivon uudelleen sanoittamista. Se on eletyn arvostamista ja nykyhetkeen tarttumista. Se on syvimpien ihmisyyden puolien kohtaamista niin, että kuolemisen lähellä kukaan ei jäisi niiden äärelle yksin. Psykososiaalinen tuki kuuluu kaikille. Se on sosiaalista pääomaa meille jokaiselle.

Riikka Grå

sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti

saattohoidon erityisyksikkö Koivikko-koti

Riikka Grå:n blogia voi seurata sivustolla www.kaikkimerkityksellinen.fi (IG & FB)