Siirry suoraan sisältöön

Saata minut – omaisen näkökulma

Annukka Roth

Annukka Roth

Hän pani kädet ristiin, sulki silmänsä ja sanoi: ”Minä rupeen nyt hyvästejä jättämään.” Se oli toinen pääsiäispäivä. Puoliso oli kylmä ja sinertävä. – Meillä oli hellä, levollinen ja rauhallinen tunnelma, kertoo Leena Vartiainen miehensä viimeisistä hetkistä heidän kodissaan.

Heillä kotisaattohoito teki olohuoneesta sairaalan. – Oli yksi hoitotarvikepöytä, sairaalasänky ja matot poissa, mutta silti se oli meidän olohuone, sanoo Leena. Hänellä on positiivinen suhtautuminen kotisaattohoitoon. -Minä olen tavattoman kiitollinen siitä, että saatiin tehdä yhdessä se matka. Se valmisteli meitä kaikkia ja uskon, että kaikki tunteet ja särmät eivät hävinneet, kun ympäristönä oli koti, Leena sanoo kiitollisena.

Heillä kävi aina samat hoitajat. Jos kotona oli ongelmia, joita ei voitu ratkaista, turvauduttiin sairaalan osaamiseen ja palveluihin. Toimiva yhteistyö syöpäosaston, saattohoito-osaston ja kotisairaanhoidon kanssa oli hänelle selkänoja, jota vasten hän pystyi nojaamaan.

Tärkeänä osana arkea hän mainitsee myös ystävät ja naapurit sekä kyläilemässä käyneet luokkakaverit. – Hoitajan hoitaminen on tärkeää, koska itse ei näe, kuinka sokeaksi tulee omalle jaksamiselle, Leena kiteyttää. Hänestä oli helpottavaa joskus päästä raittiiseen ilmaan kävelylle tai päiväunille. – Vierellä olemisen tarve on omaiselle suuri. Sitä ajattelee, että toiselle ei voi sattua mitään, kun on itse läsnä, Leena miettii. Hän toivoisi, että viranomaistaholla olisi selkeät ohjeet siihen, että kuka tahansa voisi jäädä kotiin hoitamaan omaistaan niin, ettei tarvitsisi miettiä taloudellista puolta.

Puolison kuoleman jälkeen suru ja kaipaus olivat läsnä jokaisena hetkenä. Kotiin meno oli Leenan mielestä pahinta, koska siellä vastassa odotti aina tyhjyys. Ensimmäinen eteen tullut syksy tuntui katastrofilta. Seuraavana keväänä olo alkoi vähän selkiytyä. Siihen saakka elämä oli ollut kuin sumun ympäröimää.

Eniten Leena kaipasi sitä arkipäivän kaveria – vierelle ihmisen, jonka kosketuksen voisi tuntea. – Ensimmäisen suruvaiheen aikana toinen on melkein kuin pyhimys. Mutta nyt voi muistella ristiriitatilanteita ja loppujen lopuksi ne olivat arjen suola, hän toteaa. Kaipaus on muuttanut Leenan mukaan muotoaan, mutta se on edelleen syvää, pohjatonta. – Aina on muisteltu, mutta nyt asioista kärsii myös puhua, Leena sanoo. Lapsenlapsen syntymä muistutti häntä elämän kulusta, että elämään kuuluu menetykset ja tilalle tulee uusia asioita.

Niilon haudalle on viety kynttilöitä syksystä saakka ja niin tehdään myös pyhäinpäivänä. ”Itsenäisyyspäivänä siellä on varmasti kynttilämeri, koska Niilo olisi täyttänyt 60 vuotta.”

 

”Saata minut” on Pohjois-Savon Syöpäyhdistyksen kampanja hyvän ja yksilöllisen saattohoidon puolesta. Sinua tarvitaan.