Vuosi kuopiolaisena
On kunnia-asia saada olla ensimmäisen blogin kirjoittaja yhdistyksen uusilla Internetsivuilla. Kiitos luottamuksesta. Toivottavasti tästä blogipalstasta syntyy hyvä, ja ehkä keskustelevakin näyttämö yhdistyksen aktiiviseen toimintaan. Tähän kirjoitukseen minulta toivottiin ajatuksia siitä, miten olen tänne Kuopioon sopeutunut.
Joulukuun puolivälissä viime vuonna, muuttoauto kärräsi kotimme Helsingistä Kuopioon. Pitkästä matkasta johtuen olimme perillä Länsi-Puijolla olevan uuden kodin edessä vasta iltamyöhällä ja melko väsyneinä. Riuskat muuttomiehet kantoivat tavarat sisään valtavaksi keoksi keskelle olohuoneen lattiaa. Siinä me sitten ihmettelimme, mistä päästä hommat pitäisi aloittaa. Mihinkään muuhun ei enää ollut voimia, joten kokosimme sängyn, kaivoimme laatikoista vuodevaatteet (tietysti keon alimmaisista), petasimme ja painuimme nukkumaan. Aamulla laatikoiden tonkiminen jatkui, kun piti löytää kahvinkeitin ja aamiaistavarat. Uusmaalaisesta oli tullut yhdessä yössä savolainen.
Jäin vuoden alussa eläkkeelle työstäni Suomen Syöpäpotilaat ry:n toiminnanjohtajana. 25 vuotta järjestötyöntekijän elämää, ja sitä ennen 20 vuotta sairaanhoitajan työtä, jäivät taakse. Työ oli ollut minulle rakasta, antoisaa ja intohimo, mutta oli tullut aika hypätä kolmanteen elämänvaiheeseen. Kun kerran elämään oli tulossa suuri muutos, niin tein siitä sitten vielä vähän suuremman, ja muutin mieheni kanssa tänne Kuopioon. Tänne muuttooni kun on ehdottoman tärkeä syy; yksi- ja kaksivuotiaat pojanpojat.
Työtoverini ja ystäväni ihmettelivät, että miksi ihmeessä niin kauas, ja vielä Savoon! Sain kuulla jos jonkinlaisia vitsejä siitä, millaisia savolaiset ovat. Jutut ovat kuitenkin juttuja, ja olihan Pohjois-Savo minulle jo entuudestaan tuttu mökkimaakunta. Yleensäkin olen sitä mieltä, että omat mielikuvansa kannattaa luoda itse, eikä muiden sanomisen perusteella. Sitä kuitenkin vähän mietiskelin, että miten tulee vastaanotetuksi uudelle paikkakunnalle, ja kohtaako ennakkoluuloja.
Nyt on vuosi takana, ja olen suorastaan rakastunut Kuopioon ja koko tähän seutuun. Vastaanotto on ollut aivan mahtava. Kun järjestöihmisenä heti hakeuduin harrastuksena järjestöelämän piiriin, huomasin olevani tervetullut ja yksi porukasta. Edessä on monenlaisia mielenkiintoisia haasteita niin Pohjois-Savon Syöpäyhdistyksen kuin Puijon Diabetesyhdistyksenkin toiminnassa.
Näiden yhdistysten toiminnasta haluankin nostaa esiin yhden erityisesti minuun vaikuttaneen asian. Tämän vuoden aikana olen saanut vierailla useissa paikallisissa potilasosastoissa ja -kerhoissa Kuopion lähiseudulla. On ollut ilo havaita ihmisten halu huolehtia ja välittää muista, sekä aistia välitön yhteishenki. Sysipimeiden metsäteiden takaa on tultu yhteen viettämään aikaa, jopa lokakuun loskakelillä. Siitä saisivat ruuhkasuomen ihmiset ottaa mallia.
Jotta tämä kirjoitukseni ei menisi aivan hymistelyksi, pitää toki myöntää, että jotkut asiat, joista etukäteen kuulin, pitävät paikkansa. Yksi hyvä esimerkki on se, että ihmisten vastauksista tai mielipiteistä ei aina tahdo saada selvää, kun asioita kieputellaan ympäri moneen kertaan, ennen kuin päästään lopputulokseen. Toki tähänkin olen jo hyvää vauhtia oppimassa.
Kun vertaa Helsinkiä ja Kuopiota, moni asia on erilainen. Täällä linja-auton kuljettaja tervehtii, ja odottaa niin kauan, että asiakkaat ovat päässeet istumaan. Helsingissä tuntui joskus, että oli ilmaa tullessaan autoon, ja piti taistella, että ei kaadu, ennen kun pääsi istumaan kuljettajan kaasuttaessa vauhdilla pysäkiltä. Matkustajat kiittävät lähtiessään linja-autosta. Täällä ei ole ruuhkia. Ihmisillä ei ole tuhoton kiire. Vieraatkin ihmiset puhuvat keskenään. Tässä siis vain joitakin esimerkkejä, ja pitää tietysti muistaa, että ihmiset ovat erilaisia täälläkin.
Itselleni tärkeitä asioita ovat luonto ja kulttuuri. Luonto on uskomattoman kaunis kaikkina vuodenaikoina. Joka kerta kotiin ajaessani ihastelen Puijon metsäistä rinnettä ja näkymää Kallavedelle. Kulttuuritarjonta on monipuolista, enkä osaa sanoa mitään, mitä siitä puuttuisi. Täällä on myös helppo harrastaa liikuntaa, ja kaupunki tulee hienosti vastaan meitä eläkeläisiä Terve Kuopio kortin antamilla liikuntamahdollisuuksilla.
Liikuntaa toki lisää myös se, että asuessaan Länsipuijolla on aina joko kiivettävä mäkeä ylös tai laskeuduttava alas päästäkseen eteenpäin.
Vastauksena kysymykseen, miten olen sopeutunut Kuopioon, voin todeta, että vuosi kuopiolaisena on mennyt nopeasti ja juurruttanut minut syvälle Savoon. Täällä on hyvä olla.